Mikä mieletön aurinko on paistanut monena päivänä! Niin kaunis! Ja heti aamusta ikkunasta sisään laulavat linnut.. Voiko tosiaan oikeesti olla niin, että ne pikku mussukat on nyt vihdoin palannet tänne ilostuttamaan lauluillaan! Vihdoin! KEVÄT!
Edellämainitut sirkuttajat ja lämpöinen aurinko on varma kevään merkki. Niin ja kamalalla metelillä hurisevat katujen lakaisulaitteet..
Itselleni kevät alkaa virallisesti sillä, kun tämä pieni elämäni aarre viettää synttäreitään. Ja TÄNÄÄN tulee vuosia täyteen jo kolme! Miten voi jo olla kolme vuotta siitä, kun lumisena iltana lyllersin kätilöopistolle ja kahden sateisen päivän jälkeen oli kadut sulina, lakaistuina ja saatiin viedä maailman ihanin olento mukanamme kotiin. Hänen syntymänsä toi siis todella mukanaan kevään. Se oli kyllä yksi elämäni keväistä. Aikasempina vuosina olen järjestänyt isot juhlat hänen synttäreidensä kunniaksi, mutta tänä vuonna ei nyt suuria juhlia ole tulossa. Jotain pienimuotoista ihan vaan perheen kesken.
Oikeastaan poika ei ole itse viihtynyt yksissäkään omissa juhlissaan tähän asti..on ollut liikaa porukkaa ja härdelliä hänen makuunsa ja viimeistään puolivälissä juhlaa hän on alkanut kiukkuamaan ja hakeutumaan itkuisena syliin. Selkeästi huokaissut helpotuksesta, kun viimeisetkin vieraat on poistuneet. Miksi siis väkisin vääntää, jos hän juhlii mielummin pienemmällä volyymilla. Ehkä myöhemmin sitten taas isommin. Toinen aika painava syy suurien juhlien järjestämättömyydelle on tämä meidän nykyinen elämäntilanne. Ei vaan riitä äidillä resurssit. Eikä oikeastaan kiinnostus suurten juhlien emännöintiin. Ihanaahan on, että ei oikeasti ole pakko, jos ei vaan jaksa.
Rääppiäisiä tulee toivon mukaan kuitenkin olemaan useita. Tällä hetkellä pieni määrä kerrallaan tuntuu hyvältä.
Olen viime aikoina miettinyt kuluneita kolmea vuotta erityisen paljon. En todellakaan aavistanut, mitä kaikkea edessä siinsi. En myöskään todella tiennyt sitä, mihin kaikkeen olin venymässä. Ihan fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Minulla kun on ainoastaan tämä yksi kokemus pienen lapsen äitinä niin voin puhua vaan siitä. Jokainen lapsi on yksilö ja niin myös äitikin. Jokainen kokee asiat erilailla ja tahtoo myös toimia eritavalla. Siksi puhunkin nyt vain täysin omista tunteistani ja miten itse olen asiat halunnut tehdä. Monia asioita on kuitenkin todella vaikea pukea sanoiksi. Monia asioita jopa lähes mahdoton. Montaakaan asiaa en ole pystynyt itse päättämään ja jotkut asiat taas on ollut täysin itseni päättämää. Esimerkkinä se, että päätin heti alusta, että nämä lapsen kolme ensimmäistä vuotta tahdon keskittyä siihen, että poika saa parhaan mahdollisen perustan elämälleen. Ovathan nämä ensimmäiset kolme vuotta kuitenkin elämän perustan kannalta ne kaikista tärkeimmät. Tässä asiassa en ikinä päättäisi tehdä toisin. Se on ollut tähän astisen elämäni tärkein minulle suotu tehtävä. Ettenkö sanoisi kunniatehtävä. Satasella olen antautunut, enkä kadu. Tämä ei tarkoita sitä, että tärkeä tehtäväni olisi jollain tavalla nyt ohi, mutta koen uuden aikakauden elämässäni alkaneen. Monillakin tavoin. Poika pärjää jo paremmin ja pidempiä aikoja toisen aikuisen kanssa, sillä hän osaa muunmuassa ilmaista itseään jo paremmin (vaikka sanoja ei vieläkään ole), ymmärtää jo monia asioita ja leikkii kokoajan enemmän itsenäisemmin. Muutenkin kasvaa ja kehittyy isommaksi pojaksi koko ajan. Omalla tahdillaan toki, mutta kehittyy kuitenkin. Koen itse olevani koko ajan luottavaisempi ja sitä myötä myös vapaampi sen suhteen, että meidän on hyväkin olla aikoja erillään. Tarvitaan sitä kumpikin. Meidän suhde on ollut kovinkin symbioottinen ja se on ollut ihan tietoista. Minun näkemykseni kun on, että symbioosi on hyvä asia, kunhan sen osaa myös katkaista. Siinäkin asiassa, kaikelle aikansa. Erityislapsella toki erityistarpeet ja meillä tulee varmasti hänen kanssaan aina olemaan hyvin läheiset välit, sillä luulen, että Luda tulee tarvitsemaan vielä pitkään erityisen paljon tukea ihan pelkästään jo perusasioiden kanssa. Silti me tarvitaan myös sitä omaa tilaa aika -ajoin. Uskon, että Ludalle on muodostunut hyvä perusluottamus elämään ja on silmin nähtävää, että hän on onnellinen pieni poika.
On siis todella ihan tervettä, että eenenevissä määrin alan keskittymään siihen, kuka minä taas olinkaan ja mitä muuta minä haluan tehdä, kuin vain leikkiä autoilla tai lukea kirjaa. Ne asiat pysyvät mukana jokatapauksessa, mutta on myös korkea aika alkaa antaa enemmän tilaa muullekkin. Ihan vain asioille, jotka ovat itseäni varten. Siihen olenkin nyt saanut ihanasti apua perheeltäni ja sosiaalitoimen kotipalvelulta.
Pojan oli tarkoitus nyt keväällä aloittaa päiväkoti ja minun palata työelämään. Se ei kuitenkaan onnistunut tiettyjen erityiskuvioiden takia ja koska en halunnut sekoittaa pojan pienen pientä päätä millään huonolla väliaikaisratkaisulla.
Päätin siis jatkaa kotipäiviä vielä elokuulle asti, jolloin Luda tulee toivottavasti vihdoin saamaan parhaan mahdollisen hoitopaikan. Ei ollut mitenkään helppo ratkaisu, mutta uskon että ehdottomasti paras. Ihan kaikin puolin. Ja varsinkin jos ajattelee elämäämme muutenkin juuri nyt. Päiväkodin aloitus ja töihin paluu olisi ollut ihan liikaa tähän kohtaan. Viime kirjoituksessahan kerroin, että meidän ruokakunnassa on tapahtunut muutoksia. Muutoksia on todellakin tapahtunut ja siitä syystä ollaankin pojan kanssa asuttu nyt jo reilun kuukauden päivät ihan vaan kaksistaan. Paljonhan me ollaan aiemminkin kaksin pojan kanssa oltu, mutta onhan tämä nyt ihan next level koko tilanne..
Voi olla, että joskus pureudun siihen asiaan enemmän (en kuitenkaan itse tapahtumiin, vaan tilanteen tuomiin tunteisiin..), mutta vielä se ei tunnu hyvältä. Asia on minulle vielä melkoisen iso avohaava. Olen saanut onneksi mielettömän paljon tukea ihmisiltä ympärillä. Ja onneksi elämä todellakin voittaa, päivä kerrallaan. Näihin elämän iskemien puukkojen haavoihin voi jäädä märehtimään, mutta itse haluan tehdä kaikkeni, että minulle ei niin käy. Arvet nyt on sitten asia erikseen ja niistä tuskin mihinkään pääsee, mutta haavat tulevat varmasti paranemaan, kun hoitaa ne mahdollisimman hyvin. Onhan näistä selvitty ennenkin. Ajan kanssa.
Mutta näinä kolmena vuotena ollessani kotona lapsen kanssa, olen oppinut enemmän elämästä, kuin ikinä. Vaikkakin se, että alla oli todella kivulias (aiempi) avioero on kyllä auttanut käymään monia raskaita asioita läpi nyt lapsen kanssa. Jotkut asiat on tuntuneet hyvinkin pieniltä sen koettelemuksen jälkeen, jonka viisi vuotta sitten kävin läpi. Siihen mennessä se oli kyllä suurin taisteluni. Siltikin on viime vuosina saanut venyä oikein kunnolla ja kasvaa ihmisenä vielä lisää. Olen oppinut aivan uudella tavalla elämään hetkessä ja keskittymäää siihen, mitä käsillä on milloinkin. Kuitenkin olen pystynyt hahmottamaan kokonaiskuvaa siitä, että kaikelle on oma aikansa. On ollut aika olla kotona ja umpiväsynyt, räjähtänyt pyykkimuija ja pikkuhiljaa on taas aika, kun takapuolenikin pääsee kirjaimellisesti uuteen nousuun ja voin hyvillä mielin taas esiintyä ihan vaikka bikineissä. Heh.
Kärsivällisyyteni on kasvanut huikeisiin mittasuhteisiin. Ja olen myös löytänyt itsestäni puolen, joka murahtaa. Olen oppinut oikein karjaisemaankin ja myös osoittamaan omia rajojani. Sisäinen taistelijani on voimistunut ja saanut itsevarmuutta. Olen lisäksi oppinut vielä entistä paremmin näkemään yksinkertaisia kauniita asioita ja olemaan kiitollinen pienistäkin jutuista. Kaikenkaikkiaan, tämä aika on ollut samalla onnellisinta koskaan. Enkä valehtele, kun sanon niin. Minusta kun suurimman onnen saavuttaa niin, että antaa toiselle. On valmis jättämään omat tarpeet toiselle sijalle, ilman että odottaa sille vastinetta. Ainakin itse olen kokenut sillätavoin suurta onnea. Kiitos tulee sitten itsessään sen aidon antamisen kautta. Jos sen on tehnyt sydämestään. Pyytettömästi. En ole koskaan mistään yksittäisestä asiasta ammentanut näin paljon iloa. En kyllä myöskään mistään ole koskaan ollut niin väsynytkään..varsinkin viimeisin puolivuotinen on ollut melkoista tunnemylläkkää..tunteita on riittänyt ihan laidasta laitaan. On ollut paljon vaikeita asioita käsiteltävänä, mutta uskon niin vahvasti siihen, että kun jaksaa kohdata vaikeatkin ajat ja puskea niiden läpi, niin saa nautittavakseen niitä elämän tarjoamia hyviä hedelmiä. Luovuttamalla jää niistä paitsi. Mutta siis kaikenlaikkiaan siis rikastuttavaa aikaa ollut ja tämä pieni suloinen ihminen saa ihan itsessään minussa aikaan niin suurta onnea pelkällä läsnäolollaan, saatika sitten väläyttämällä valloittavan hymynsä.. Että en voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen hänestä olen! Äidin mussukka..
Voisin kertoa näistä tunteista vielä vaikka kuinka, mutta ehkäpä alan lopetella. Sen mitä kuitenkin vielä tähän kohtaan haluan sanoa on, että en ikimaailmassa vaihtaisi tätä kokemusta äitinä, saatika sitten erityislapsen äitinä. Iloitsen joka päivä, että saan olla äiti tälle maailman parhaalle tyypille, joka on tuotu elämääni opettamaan minulle kuinka tätä elämää oikein eletään. Uskallan väittää ja jopa ääneen sanoa, että tämä pieni ihminen on tehnyt minusta paremman ihmisen. Ja jatkossakin saan varmasti oppia häneltä paljon lisää. Äidin oma pikkuinen. Mittaamattoman arvokas.
Tänään kolme.
Äiti <3 Luda.
-Tiia
ps. Kuvattava ei meinannut pysyä hetkeäkään paikallaan, mutta hätä keinot keksii: Telkusta Late Lammasta ja puhelimesta YouTubea.. :D
