Puistoterapiaa

Aurinkoista perjantaita jokaiselle ja terkkuja puistosta! Täällä istuskelen iltapäivää lähipuistossa ja metrinmittainen muruliini nukkuu vieressä rattaissaan. Puolentoista tunnin unitaistelu kotona takana ja sitten korvat sauhuten päätin lähteä pikkuvauva -aikaiseen tyyliin vaunulenkille, tässä tapauksessa siis rattaiden kanssa. Poika oli ihan valmista kauraa jo kotoota lähtiessä ja nukahtikin muutamien metrien kävelyn jälkeen. Kävelin vielä itsekseni pienen lenkin ja nyt siis istun täällä puiston penkillä.

Viime sunnuntaista lähtien on ollut vähän haastetta unille menon kanssa. Mitä se siis käytännössä tarkoittaa, niin poika ei vaan meinaa malttaa nukahtaa unille. Ihan väsyneenä sitten karkailee sängystään ja kikattelee. Juoksentelee pitkin kotia ja leikkii. Okei, ei kuulosta kovin pahalta, mutta kyllä se kostautuu sitten hetken päästä, kun itseään isoksi pojaksi luuleva pikkuinen ei jaksakkaan ilman unia loppupäivää. Eikä muuten jaksa sen äitikään. Sen verran aktiivisesta kaverista on nyt kyse, ettei hänen vauhdissaan pysy ilman taukoa. Tämän viikon oman -ajan voi siis laskea melkein minuuteissa. Iltaisin nimittäin sama juttu. Väsynyttä juoksentelua pitkin kotia. Tätä samaa siis ollut nyt joka päivä tällä viikolla. Kolmet päikkärit kuuden päivän sisällä on aika huono saldo, jos minulta kysytään.

Kyse ei ole siis siitä, etteikö poika enää tarttisi päiväunia. Tarvitsee kyllä, mutta kun ei malta.

Mikäs tässä ollessa, aurinko paistaa kauniisti, kun kesällä ja termaritee pitää lämpimänä. Ruskakin on kauneimmillaan. Ihan mielettömän kaunis syyspäivä! Toissapäivänä kokeilin tätä samaa vaunuttelukikkaa lähes kolmen tunnin taiston jälkeen. Kaikki meni loistavasti, kunnes alkoi satamaan taivaan täydeltä. Silloin oli kyllä olo kuin aasi Ihaalla. Juu, sellainen pieni itsesääli meinasi valloittaa mielen. Noh, mutta ehkä se on silloin tällöin paikallaan, kunhan vaan siitä olosta sitten nousee taas. Mutta ei ollut itku kaukana. Rattaita on nimittäin hankala saada sisälle ilman heräämistä.

Nyt jo 2,5 vuotta kotona lapsen kanssa ollessani olen huomannut aina ajattelevani tätä elämää viikon sykleissä. Viikonlopuksi mietin aina kulunutta viikkoa ja sitä, mitä on jäänyt mieleen.

Nykyään vauhti on niin huima, että välillä huimaa. Tätäkin viikkoa miettiessäni tajusin, etten oikein kerinnyt edes tajuamaan sen alkua ja nyt on jo viikonloppu. Ja mitä tästä viikosta on jäänyt mieleen?

Päällimmäisenä mielessä on vaan turhautumista ja epäonnistumista siitä, etten ole saanut lastani nukkumaan. Vaikka tuskimpa ihan oikeasti olisin voinut paljon tehdä toisin. Kaikkeni olen kokenut antaneeni. Silti. Vähän sellainen valivali -olo on meinannut ottaa yliotteen minusta. Eilen illalla kuitenkin taas tsemppasin ja yritin kääntää fiilistä ja ajatuksia. Onneksi onnistuinkin ja taas muistin, että enemmän minulla on kyllä aihetta kiittää, kun valittaa.

Usesati ammennan siitä voimaa ja jaksamista, kun mietin mitä kaikkea hyvää ja ihanaa minulle on elämääni annettu. Se oikeasti kantaa eteenpäin. Jos et ole ikinä kokeillut, niin suosittelen kokeilemaan. Tässä ihan yksinkertainen ohje.

Kirjoita vaikka ihan konkreettisesti jollekkin lapulle asioita asioiden perään ranskalaisin viivoin, mistä voisit kiittää. Jos koet, että lista on liian henkilökohtainen niin pidä se vaan omana tietonasi. Jos kuitenkin rohkenet laittaa sen vaikka jääkaapin oveen, muistat listan helpommin ja voit aina lisätä uusia asioita listan jatkeeksi. Aina kun näet listan, muistat taas kiittää.

Ai no mitä sitten jos tuntuu siltä, että mitä mainitsemisen arvoista hyvää nyt minun elämässäni muka on? Aloita silloin perusasioista. Kiitä vaikka jalasta. Joo, luit oikein..siis jalasta! Jos taas jalkasi on huono ja joudut lonkuttamaan niin kiitä siitä, että voit sentään vähän liikutella sitä ja että pääset linkkaamalla eteenpäin. Jos taas sinulla ei ole jalkaa, iloitse siitä toisesta mikä sinulla vielä on. Jos sekin on poissa, iloitse silmistäsi. Ne ainakin löytyy, jos pystyt tämän tekstin lukemaan. :)

Meni nyt ehkä vähän rautalangasta vääntämiseksi, mutta ymmärrät ehkä pointin? Jokaisella meillä on varmasti aihetta kiittää. Eikä niiden kuuluisi olla niin itsestäänselvyyksiä, kun usein ovat. Minusta ihan jo se, että hengitän tänään on kiitoksen aihe. Sen lisäksi saan listaani lukemattomia asioita. Miksi siis valitsisin valittaa päivät pitkät, kun kiitos lista on lähes loputon. Hölmö minä. Onneksi aina voi muistaa toimia toisin. :)

Kohta minun on aivan pakko alkaa herättelemään uniukkelia, mutta vastaan vielä joissakin blogeissa tällä hetkellä kiertävään haasteeseen, jonka sain ystävältäni Anulta. Hän kirjoittelee Vähänpä tiesin -blogia.

Pakko sanoa, että ensireaktioni oli vähän hölmistynyt. Nimittäin haasteena oli esitellä oma jääkaappi..

Minä olen jauhanut meidän perheen ruokailutottumuksista jo niin paljon, että tuntuu hölmöltä tähän väliin taas toistaa sitä. Lupasin kuitenkin ottaa tämän leikkimielisen bloggaushaasteen vastaan ja kuvittaa meidän jääkaapin tänne. Ihan hauskaa se olikin. Kuvasin kaapin eilen pienen peruspuhdistuksen jälkeen. Olisin toivonut, että se olisi oikeasti notkunut, niin kuin Anu ihanasti kertoi meidän kaappien tekevän. Kuitenkin se oli nyt vaan ihan perustilassa ja ei sen suuremmin notkunut. Meidän ravinnosta suuriosa löytyy kuivakaapin kätköistä, pakasteesta ja hedelmäkorista. Ne ei nyt kuitenkaan päässyt mukaan tähän osioon, joten tässä kuvat meidän eilisestä jääkaappitilanteesta.

Me säilytetään kahvi jääkaapissa. Niin kuin Anukin oli kuullut sen säilyvän parhaiten viileässä.

Heillä se on vaan kauniissa purkissa, meillä ei niinkään esteettisesti. Löfbergs Lila tummapaahto (4) on kahvi, mitä mies juo, ei oikeastaan muu kelpaa kotioloissa. Heh. Itse lopetin kahvin juonnin kesällä ja nappailen kupillisen vaan aniharvoin pahimmassa energiavajeessa. Juhlamokka on kaapissa vanhempiani ja isovanhempiani varten, kun kyläilevät. Heille ja monille muillekkin paahtoaste 4 on liikaa. Miustakin se on aika myrkkyä. Niku taas niin nautiskelee siitä. Makuasioita.

Kaapin ovessa on ollut kesästä asti pikkuinen punainen tölkki. Muuten meillä ei oo kyllä limpskaria kaapissa useinkaan.

Ainoat maitotuotteet, mitä kaapista löytyy on luomumeijerivoi ja pieni tetra kahvimaitoa, jos joku kyläilijä kaipailee kahviinsa maitoa. Poika juo maitonaan kaurajuomaa.

Ruoan lisäksi jääkaapissa on säilössä vitamiineja. Mm. Omega kolmosta ja rautaa.

HeVi ja liha osastoa.

Siinä se. Samaisen haasteen antaisin eteenpäin anopilleni, jos hänellä olisi blogi. Hän kun ruokkii päivittäin suurperhettä ja jääkaapinkin on oltava silloin suuri sisältöineen. Minulla ainakin loksahti suu auki ensimmäisen kerran nähdessäni, miten paljon siinä huushollissa on ruokaa.. Sellainen unelmajääkaappi, kaikkea paljon.

Kuitenkin haaste tulee antaa jollekkin jolla on blogi. Mieleeni tuli ystäväni Eeva. Hän asuu miehensä kanssa Aavan meren tuolla puolen ja kirjotteleekin siitä saman nimisessä blogissaan. Heidän isossa Jenkkikaapissa onkin siis Jenkkiherkkuja. Ottaako Eeva haasteen vastaan? :)

Nyt näyttääkin sopivasti rattaissa siltä, että unet on nautittu. Tämähän menikin kivasti! Suloinen pikkupää kurkkii nuhruisena, mutta iloisena.<3

Ja hei, vaikkei kiitospäivää meillä täällä päin vietettäkkään, niin muistetaan pitää mieli kiitollisena! 

Nauttikaa ruskasta!

-Tiia

ps. Kiitos jääkaapista..täällä puistossa onkin tullut jo kova nälkä. Siis kotiin syömään!